AnttiJuhaniKasvio

Tieteen vallankumouksista ennen ja nyt

  • Tieteen vallankumouksista ennen ja nyt

Kirjoitin puoli vuosisataa sitten Sosiologia-lehteen (3/1969) arvion Thomas S. Kuhnin kirjasta The Structure of Scientific Revolutions (Chicago University Press 1962). Kirja ei ollut enää aivan uusi, mutta akateemisen maailman radikalisoituminen ja siihen liittyneet muutospyrkimykset tekivät kirjan tematiikan 1960-luvun lopulla hyvin ajankohtaiseksi. Radikaalien opiskelijoiden silmissä vallitseva tieteellinen kulttuuri vaikutti näennäisestä objektiivisuudestaan huolimatta palvelevan ennen kaikkea suurpääoman ja sotateollisen kompleksin intressejä, ja siksi uusille ajatustavoille myös sosiaalitieteissä oli selvä tilaus.

Vallankumouksellista intoa ja kestävää tieteentutkimusta

Kirjoittaessani arviota 20-vuotiaana sosiologian opiskelijana uskoin olevani erinomaisen pätevä erittelemään, miten hyvin fyysikko ja tieteentutkija Kuhnin tulkinnat tieteellisten vallankumousten myötä kehittyvistä uusista paradigmoista, niiden normaalitieteeksi vakiintumisesta ja myöhemmästä kriisiytymisestä soveltuisivat yhteiskuntatieteiden tilan tarkasteluun. Ajankohdan porvarillinen/positivistinen yhteiskuntatiede oli ajautunut mielestäni syvään kriisiin. Ja vaikka vasemmistolaiset opiskelijat olivat jo radikalisoimassa ja politisoimassa yliopistoa, aktivoituminen oli ollut enemmän poliittista toimintaa kuin pyrkimystä itse tieteellisten käytäntöjen uudistamiseen.

Väitin vallitsevan sosiaalitieteen saaneen ”motivaationsa ensisijaisesti sosiaalisista ongelmista”, kun taas oleellisimmat ongelmat olivat luonteeltaan rakenteellisia. Eli vaikka olikin tärkeä tietää, millaista elämää köyhät ihmiset viettivät, ”ainakin yhtä tärkeää on tietää, miksi jotkut ovat köyhiä hyödykkeiden runsaudesta huolimatta”. Koska sen paremmin sosiologit, valtio-oppineet kuin ekonomistitkaan eivät olleet paneutuneet kunnolla varsinaisiin yhteiskuntarakenteisiin, niiden ”hallitsemiseksi on luotava yhteiskuntatiedettä, joka integroituu uudella tavalla kokonaisuudeksi”.

Moiset radikalisoitumisen uhossa kauan sitten kirjoitetut pohdinnat voisi muutoin jättää omaan arvoonsa, mutta niiden taustalla olleet Kuhnin ajatukset eivät ole kadonneet minnekään. Yli puolen vuosisadan takainen suppea kirja on jäänyt elämään yhtenä keskustelluimmista tieteentutkimuksen klassikoista siten kuin esimerkiksi Bojana Mladenovicin kirjassa Kuhn's Legacy: Epistemology, Metaphilosophy, and Pragmatism (Columbia University Press 2017) esitetään.

Ennen kaikkea kuitenkin kertynyt viiden vuosikymmenen välimatka tarjoaa mahdollisuuden pohtia, millaisia uusia paradigmoja yhteiskuntatieteen piirissä on matkan varrella kehittynyt ja millainen vaikutus yhteiskuntatieteillä nykyisin on yhteiskuntien tosiasialliseen kehittymiseen.

Monenlaisia paradigmamuutoksia

Oman tieteen vallankumoukseni alku on helppo ajoittaa: se sai alkunsa vuoden 1968 marraskuussa vanhan ylioppilastalon valtauksesta. Perustimme siellä marxilaisia ryhmiä viemään uuden ajattelun ilosanomaa luentosaleihin, seminaareihin ja eri oppiaineiden tutkintovaatimuksiin. Työ jatkui Sosialistisen opiskelijaliiton organisoimassa Suomen valtiomonopolistisen kapitalismin tutkimusprojektissa, poliittisen taloustieteen kritiikkiin syvemmin perehtyvissä pohjoismaisissa seminaareissa sekä ennen kaikkea kokonaisen uuden yhteiskuntatieteilijäsukupolven kehittymiseen oleellisesti vaikuttaneissa Tutkijaliitossa ja Tiede ja Edistys -lehdessä.

Viimeistään 1980-luvulle tultaessa esiin nousivat keskustelut marxismin kriisistä, uusien yhteiskunnallisten liikkeiden noususta ja historian ’suurten kertomusten’ ajan päättymisestä. Kasinotalouden nousun myötä jotkut entiset kapitalismikriitikot päättivät kapitalismin voitettua ryhtyä hyödyntämään sen mahdollisuuksia oikein kunnolla. Samaan aikaan akateeminen yhteiskuntatieteellinen tutkimus alkoi hajautua muun muassa etnografisesti painottuneeseen kulttuurintutkimukseen, naistutkimukseen, työelämätutkimukseen ja hyvinvointivaltion erittelyyn ilman mitään varsinaista yhdistävää paradigmaa. Ohimenevä uuden integroitumisen mahdollisuus avautui tietoteknisen kumouksen läpimurron ja Manuel Castellsin oman aikansa klassikoksi nostaneiden informaatioajan analyysien myötä. Tämä vaihe hiipui kuitenkin kutakuinkin samaa tahtia uuden talouden finanssikuplan romahtamisen kanssa.

Näistä kehityskuluista huolimatta Karl Marxin kapitalismikritiikki ei ole suostunut kuolemaan, vaan se elää vahvana etenkin globaaliin eriarvoisuuteen ja nyky-yhteiskuntien luontosuhteeseen kohdistuvassa tutkimuksessa.  Vaikka edistys tarkoitti Marxin ajattelussa työn välityksellä tapahtuvaa luonnonvoimien alistamista palvelemaan inhimillistä tarpeentyydytystä, sama mies nosti ihmisten ja luonnon välisen aineenvaihdunnan tasapainon palauttamisen yhdeksi tulevan yhteiskuntakehityksen tärkeimmistä tehtävistä.  Ja siitähän kestävyyden tavoittelussa on kyse tämäkin päivänä.

Yhteiskuntatieteen uudistumisen tarpeet tänään

Tieteen rahoituksen ja akateemisen urakilpailun kiristyminen ovat antaneet Kuhnin käyttöön ottaman ’normaalitieteen’ käsitteelle uuden sisällön.  Kriittinen suhtautuminen uusliberalismiin  on kyllä tullut luontevasti osaksi useimpien yhteiskuntatieteilijöiden identiteettiä. Samalla kuitenkin kansainvälisesti referoitujen tieteellisten artikkelien tehokas suoltaminen on noussut tutkimuksen tekomahdollisuuksien säilymisen perusedellytykseksi. Tutkimusten sisällön ja vaikuttavuuden sijasta pääasioiksi nousevat siten julkaisujen määrä ja niistä saatavat pisteet.

Niinpä vaikka Suomessa tehdään nykyisin kohtuullisen paljon korkeatasoista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, se elää pitkälti omaa akateemista elämäänsä muusta yhteiskunnasta irrallaan. Poikkeuksen muodostavat lähinnä medioiden vakiokommentaattoreikseen valitsemat tutkijat sekä politiikan tueksi tilatut raportit ja selvitykset.

Puoli vuosisataa sitten suomalainen yhteiskuntatiede tuotti ehkä nykyistä enemmän orgaanisia intellektuelleja, joilla oli kiinteä kosketus ajankohdan yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja joiden ajatuksilla oli oikeasti vaikutusta yhteiskunnan kehittymiseen. Esimerkiksi käyvät muun muassa Erik Allardtin ajatukset yhteiskunnallisten ristiriitojen sääntelystä, Antti Eskolan esiintyminen aikansa vasemmistolaisen ajattelun äänitorvena, Elina Haavio-Mannilan rooli tasa-arvokysymysten esiintuojana sekä yhteiskuntatieteilijätaustan omanneiden Mauno Koiviston ja Pekka Kuusen nousu keskeisiksi yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi. Vertailujen tekeminen nykyiseen on tosin sikäli vaikeaa, että ajatusten markkinat olivat ylipäätään tuolloin paljon omaa aikaamme suppeammat.

Yhteiskuntatieteiden osittainen sisäänpäinkääntyminen sopii joka tapauksessa hyvin huonosti siihen yhteiskunnalliseen murrosvaiheeseen, jota tällä hetkellä elämme. Taantumuksellinen ajattelu ja vahvojen johtajien ihailu ovat nousussa, supervallat kilpailevat maailman johtajuudesta ja sotilaallinen varustautuminen lisääntyy. Vauraat maat sulkeutuvat omaksi enklaavikseen samalla kun turrumme entistä välinpitämättömämmiksi muualla elävien kärsimyksiä kohtaan. Koko nykyinen sivilisaatio uhkaa tuhoutua luonnonvarojen ehtymisen ja ympäristökatastrofien seurauksena, ja tälläkin hetkellä täydessä laukaisuvalmiudessa olevat joukkotuhoaseet voivat hyvin viedä meidät samaan lopputulokseen paljon aiemmin.

Sen paremmin yhteiskuntatutkimuksella kuin ihmiskunnallakaan ei siksi ole enää varaa jäädä ihmettelemään seuraavan puolen vuosisadan ajaksi, mihin tämä kaikki johtaa. Nyt jos koskaan tarvitaan ”uudella tavalla kokonaisuudeksi integroituvaa” yhteiskuntatiedettä, joka etsii ratkaisuja nyky-yhteiskuntien keskeisimpiin ongelmiin ja jolla on myös riittävästi taitoa avaintoimijoiden vakuuttamiseen niiden välttämättömyydestä. Ehkä noihin tavoitteisiin tähtäävä yhteiskuntatieteilijäsukupolvi onkin jo kehittymässä jossakin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän AnttiJuhaniKasvio kuva
Antti Kasvio

Stephen Toulminin - jonka ajatuksia arvostan, pääsin kuuntelemaan niitä 1980-luvulla Frankfurtissa - ajatukset eivät esiin tuomiesi kohtien osalta itse asiassa eroa kovin paljoa Kuhnin omasta ajattelusta.

Kannattaa muistaa myös erot Kuhnin omien ajatusten ja niiden vulgaaritulkintojen välillä. Lontoossa pidettiin aikanaan tieteentutkijoiden kokous, jossa käytiin kiivasta väittelyä kuhnilaisuuden puolesta ja sitä vastaan. Sitten takarivissä aikansa keskustelua seurannut Kuhn itse pyysi puheenvuoron ilmoittaen, ettei hän ainakaan ole kuhnilainen keskustelussa tarkoitetussa merkityksessä.

Ylipäätäänkin on hyvä olla tarkkana teoreetikkojen omien ajatusten ja niiden stereotyyppisten tulkintojen välisten erojen suhteen.

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Kuhnin ”en ole kuhnilainen” viittasi erilaisten huuhaa-liikkeiden termin paradigma käyttöön.

Kuhnin esimerkkinä käyttämä nrwtonilaisuus on kyllä harhaista. Newtonin mekaniikka on edelleen käyttökelpoista paitsi kun nopeudet lähenevät nopeutta.

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Sitten on tuo Rescherin laki:

Tieteellisten julkaisujen määrä kasvaa ekspotentiaalisesti, mutta merkittävien julkaisujen määrä vain lineaarisesti.

Tuohan tarkoittaa että kehitys on tavallaan hidastunut. Luovuus/tuottavuus pienentynyt.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa