*

AnttiJuhaniKasvio

Venäjästä, nationalismista ja äärioikeistolaisuudesta

  • Venäjästä, nationalismista ja äärioikeistolaisuudesta

Olen lukenut viime päivinä kaksi kiinnostavaa ja toisiaan täydentävää kirjaa, jotka tarjoavat hyödyllistä lisävalaisua Venäjän nykytilanteeseen ja maan johdon kansainvälisiin yhteyksiin.

Mikä Venäjä, kuka on venäläinen?

Harvardin yliopiston Ukrainan historian professorina työskentelevän Serhii Plokhyn kirja Lost Kingdom (Allen Lane 2017) erittelee venäläisen nationalismin historiaa Iivana julman ajoista nykypäivään saakka. Kirjassa esitetään tiiviisti mutta samalla täsmällisesti, miten käsitys ”Venäjästä” ja venäläisyydestä on aikojen kuluessa muuttunut.    

Varsinaisesti Venäjän valtakunta on saanut alkunsa Ukrainasta eli Kiovan Rusista, jonka hallitsija Volodymyr antoi kastaa itsensä kristinuskoon vuonna 988. Vasta myöhemmin Moskova nousi valtakunnan tärkeimmäksi keskukseksi, sen hallitsijaa ryhdyttiin kutsumaan tsaariksi ja valtio alkoi levittäytyä lähemmäs nykyisiä rajojaan muun muassa Ruotsia vastaan käytyjen sotien vuoksi.

Venäjän ja venäläisyyden käsitteet ovat kuitenkin pysyneet koko ajan enemmän tai vähemmän tulkinnanvaraisina, sillä maan alueella on asunut aina myös muiden kansallisuuksien edustajia. Siitäkin on ollut erilaisia tulkintoja, minne saakka Venäjän valtakunnan tulisi ulottua. Onko esimerkiksi valkovenäläisiä ja ukrainalaisia pidettävä omina erillisinä kansallisuuksinaan, vai ovatko he pikemmin vain osa emämaana pidettävää Venäjää? Kuvaava on ollut joidenkin suur-Venäjän kannattajien tapa kutsua Ukrainaa ”vähä-Venäjäksi”. On myös haluttu erottaa, milloin venäläisistä puhuttaessa tarkoitetaan ”venäjänmaalaisia” (rossijskij) eli kaikkia valtion kansalaisia, milloin puolestaan venäjää äidinkielenään puhuvista ja sukujuuriltaan venäläisistä (russkij).

Venäjän historiaa on sävyttänyt toistuva heiluriliike vapaamielisten, kulttuuriseen avautumiseen ja modernisaatioon tähtäävien uudistusliikkeiden sekä vanhoillis-kansallismielisten reaktioiden välillä. Ehkä tärkein uudistaja oli maan pääkaupungin Neva-joen rannoille 1700-luvulla siirtänyt Pietari Suuri. Autonomian aikana Suomi sai kokemuksia sekä vapaamielisten tsaarien sallimista uudistuksista että taantumuksen aikaisista itsemääräämisoikeuksien kaventamispyrkimyksistä.

Leninin johtama bolshevikkikumous käynnisti Venäjällä huikean yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kokeilujen aallon. Paljolti taktisista syistä bolshevikit kannattivat tuolloin myös kansakuntien itsemääräämisoikeutta, sillä valkoiset halusivat palauttaa kaikki alueet takaisin ”äiti Venäjän” huomaan. Kosmopoliittista ajattelua edellytti myös ajatus Venäjän vallankumouksesta työväenluokan maailmanlaajuisen valtaannousun ensi vaiheena.

Asetelma muuttui Stalinin noustua valtaan. Päätavoitteeksi nostettiin sosialismin rakentaminen yhdessä maassa, ja tässä työssä Stalin osoittautui pragmaattiseksi reaalipoliitikoksi. Monet vähemmistökansallisuuksien johtohenkilöt joutuivat 1930-luvulla Stalinin puhdistusten kohteeksi. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kansalaisia ryhdyttiin mobilisoimaan suureen isänmaalliseen sotaan, ja käyttöön otettiin jälleen tsaarinajan tunnukset. Voiton tultua Stalin kohotti maljansa korostetusti nimenomaan venäläisille.

Samankaltainen kehityskulku toistui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Entiset neuvostovaltiot itsenäistyivät ja Venäjä pyrki avautumaan länteen sekä modernisoimaan talouttaan yhteistyössä läntisten kumppaneidensa kanssa. Vähän ajan kuluttua presidentti Putin julisti kuitenkin Neuvostoliiton hajoamisen 20. vuosisadan suurimmaksi onnettomuudeksi. Sen korjaamiseksi hän ryhtyi rakentamaan uutta ”euraasialaista” suurvaltaa länsivastaisin ja vanhoillis-kansallismielisin tunnuksin. Venäjä on alkanut solmia yhteyksiä länsimaiden äärioikeistolaisiin ryhmittymiin ja pyrkii alistamaan lähialueet määräysvaltaansa.

Nämä asiat ovat sinänsä tuttuja Venäjän historiasta ja nykytilanteesta kiinnostuneille, mutta ne on kerrottu harvoin niin elegantisti ja sisältörikkkaasti kuin Plokhy on onnistunut kirjassaan tekemään.

Venäjä äärioikeistolaisten kaverina

Wienin Ihmistieteiden instituutissa vierailevana tutkijana työskentelevän Anton Shekhovtsovin kirja ”Russia and the Western Far Right” (Routledge 2017) toimii luontevasti Plokhyn teoksen nykyaikaan keskittyvänä jatkona.

Venäjän nykyjohdon ja länsimaiden äärioikeiston yhteydet eivät sinänsä ole enää mikään uutinen medioiden kerrottua esimerkiksi Ranskan kansallisen rintaman Venäjältä saamasta rahoituksesta tai USA:n uusnatsien Charlottesvillessa huutamista Venäjä on ystävämme -iskulauseista. Shekhovtsov tekee kuitenkin ihailtavan tarkkaa työtä kuvatessaan yhteistyön eri vaiheita ja eri osapuolten suhdetta toisiinsa.

Vaikeaa yhteistyön rakentaminen oli fasistien terrorisoidessa omien maidensa kommunisteja ja muita edistyksellisesti ajattelevia ihmisiä eli juuri niitä, joiden piti olla Neuvostoliiton läheisimpiä liittolaisia. Tämä ei estänyt Stalinia neuvottelemasta Hitlerin kanssa Molotov-Ribbentrop-sopimusta, mutta pian sen jälkeen Saksan hyökkäys itään teki natseista Neuvostoliiton pahimpia vihollisia, joiden kanssa ei voitu olla minkäänlaisessa yhteistyössä.

Kuitenkin esimerkiksi pian Saksan liittotasavallan perustamisen jälkeen eri puolilla maata seiniin ilmestyi hakaristien kuvia ja muut natsisymboleja, joista suuttuneina monet boikotoivat länsisaksalaisia tuotteita ja vastustivat maan ottamista YK:n jäseneksi. Myöhemmin kampanja osoittautui KGB:n tekoseksi – sillä ajatuksella, että Saksan omat natsimieliset innostuisivat jatkamaan sitä eteenpäin.

Myöhemmin Neuvostoliiton salainen poliisi lähetti provokaattoreitaan länsimaiden äärioikeistolaisiin järjestöihin. Tarkoituksena oli hankkia tietoa niiden toiminnasta ja ohjata sitä Neuvostoliiton omia pyrkimyksiä palvelevilla tavoilla. Dresdenissä KGB-upseerina työskennellyt Vladimir Putin kiinnitti 1980-luvulla verkostoonsa saksalaisen uusnatsin Rainer Sonntagin, jonka avulla hän pyrki saamaan yhteydet tämän hegenheimolaisiin. Mutta avoin yhteistyö neuvostoliittolaisten ja länsimaiden äärioikeistolaisten kanssa ei ideologisista syistä ollut mahdollista vielä kylmän sodan aikana.

Neuvostoliiton hajottua Venäjä oli kaoottisessa tilassa ja ilmassa liikkui kaikenlaisia ajatuksia. Oli vanhakantaisia kommunisteja, länsisuuntautuneita liberaaleja, vanhoillisia tsaarinvallan kannattajia, äärioikeistolaisia ja pesunkestäviä fasisteja. Tapahtui myös vastakohtien yhdistymistä muun muassa niin, että eräät fasistit ryhtyivät kutsumaan itseään kansallisbolshevisteiksi.

Osana tätä prosessia oli yhteistyösuhteiden solmiminen länsimaissa vaikuttavien äärioikeistolaisten kanssa. Muun muassa Alexander Dugin kutsui heidän johtajiaan Moskovaan seminaareihin, joiden osanottajiin kuului myös Venäjän kommunisteja johtava Gennadi Zjuganov. Urho Kekkosen muotokuvamaalarina tunnettu Ilja Glazunov – jolla oli muutoinkin paljon yhteyksiä äärioikeistolaisiin – ystävystyi läheisesti Ranskan kansallisen rintaman perustajan Jean-Marie Le Penin kanssa. Tällä on Glazunovin hänestä maalaama muotokuva edelleen seinällään.

Kremlin kiinnostus länsimaiden äärioikeistolaisia kohtaan alkoi lisääntyä suhteiden huononnuttua länsimaiden vakiintuneisiin poliittisiin johtajiin ja maan ryhdyttyä harjoittamaan aggressiivista laajentumispolitiikkaansa. Tuolloin Venäjällä ryhdyttiin rehabilitoimaan niin Ivan Iljinin kaltaisia kansalaissodan aikaisia slavofiilejä kuin Staliniakin. Alexander Dugin pääsi hetkeksi Kremlin suosioon eräänlaisena valtakunnan hovifilosofina.

Tällaisista kehityskuluista huolimatta Shekhovtsov ei ole valmis esimerkiksi Zbigniew Brzezinskin tavoin luonnehtimaan Venäjän nykyhallintoa fasistiseksi eikä edes totalitaristiseksi. Autoritaarisuudestaan ja epädemokraattisuudestaan huolimatta sillä ei ole kirjoittajan mukaan kantavaa ideaa, joka läpäisisi koko yhteiskunnan ja hallitsisi kaikkien elämää. Putin on ennen kaikkea pragmaatikko ja reaalipoliitikko, joka on kyllä valmis hyödyntämään erilaisia ideoita ja niiden innokkaita kannattajia keppihevosinaan, mutta ilman että hän tekisi niistä mitään varsinaisia uskonkappaleita.

Shekhovtsov analysoi myös sitä, miten länsimainen äärioikeisto on ryhtynyt fanittamaan Venäjää ja erityisesti sen johtajaa Vladimir Putinia. Mies on nostettu eräänlaiseksi valkoisen miehen sivilisaation esitaistelijaksi, joka pitää muslimit kurissa, ei pidä muunvärisistä, korostaa perinteisiä kansallisia arvoja ja vahvaa johtajuutta sekä inhoaa monikulttuurisuutta, vapaamielisyyttä ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Putinia on kuitenkin helpompi kannattaa Ranskan, Italian tai Yhdysvaltojen äärioikeistolaisten keskuudessa kuin esimerkiksi Baltiassa, keskisen Itä-Euroopan maissa tai Suomessa, jotka ovat Venäjän ylivaltapyrkimysten kohteina. Erot ovat näkyneet muun muassa eri maiden äärioikeistolaisten edustajien suhtautumisessa EU:n parlamentin Venäjä-lausumiin.

Kirjansa lopussa Shekhovtsov toteaa meidän tietävän toistaiseksi vain suhteellisen rajatun osan Venäjän ja länsimaiden äärioikeiston välillä vallinneesta ja edelleen jatkuvasta yhteistyöstä. Jotkin asiat tulevat julkisuuteen vasta vuosia tapahtumien jälkeen ja jotkut jäävät pysyvästi salaisuuden peittoon. Tilanteen korjaamiseksi hän listaa joukon kysymyksiä, jotka kaipaavat lisää tutkimusta. Yhteen niistä saammekin ehkä lisävalaisua Luke Hardingin pian ilmestyvän Donald Trumpin Venäjä-yhteyksiä valottavan kirjan ansiosta (ks. linkki).

Vaikka Shekhovtshov ei ole kirjoittajana yhtä mukaansatempaava kuin Plokhy, hänen tietomääränsä läntisen Euroopan ja Venäjän monenkirjavista äärioikeistolaisista ja fasistisista ryhmistä on todella kunnioitettava. Lisäksi hänen tulkintansa ovat kauttaaltaan hyvin harkittuja ja osuvia. Onneksi tulin ostaneeksi molemmat kirjat enkä siksi joudu palauttamaan niitä kirjastoon. Kertalukemisen ohella ne palvelevat nyt tietolähteinä ja muistin virkistäjinä jatkossakin.

Lopuksi

Me suomalaiset uskomme edelleen tuntevamme Venäjän aika hyvin ja Suomessa on suunnattu resursseja Venäjä-tutkimukseen. Nämä kirjat luettuaan jää kuitenkin miettimään, miksei kukaan aikamme eturivin Venäjä-tuntijoista – joista monet ovat Venäjältä tai sen lähialueilta lähtöisin – ole ottanut Suomea tukikohdakseen? Eivätkö he halua tulla ja ovatko päättäjämmekin hieman haluttomia ottamaan heitä vastaan? Kyllähän veneet hiukan keikkuvat tehtäessä riippumattomia analyyseja asioista, joiden Kreml haluaisi mieluummin jäävän tutkimatta. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset