AnttiJuhaniKasvio

Vanhan kriisikeskustelun paluu

  • Age of the Crisis of Man
    Age of the Crisis of Man

Luin juuri yhdysvaltalaisen kulttuurintutkijan Mark Greifin (s. 1975) mainion kirjan The Age of the Crisis of Man: Thought and Fiction in America, 1933-1973 (Princeton 2015). Kirjan aiheena on toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa laajaksi kasvanut keskustelu nykyihmisen olemuksesta ja ihmisyytemme mahdollisesta ajautumisesta kriisiin.

Sodan aikana koettujen hirveyksien virittämä aihe oli tuolloin monenlaisten filosofisten pohdintojen kohteena, mistä esimerkeiksi käyvät muun muassa Reinhold Niebuhrin The Nature and Destiny of Man (1941), Hannah Arendtin The Human Condition (1958) ja Lewis Mumfordin The Condition of Man (1944). Aihe vaikutti voimakkaasti yleiseen kulttuurikeskusteluun ja monien ajan johtavien kirjailijoiden – kuten Saul Bellowin, Ralph Ellisonin, Ernst Hemingwayn, Flannery O’Connorin ja Thomas Pynchonin -tuotantoon. Samaan genreen voidaan liittää Pekka Torvisen äskettäin HS:n lauantaiesseessään kiinnostavasti esittelemä Albert Camusin Rutto.

Vakavista lähtökohdistaan huolimatta yleisellä tasolla käyty keskustelu ihmisestä ja hänen mahdollisesta kriisistään alkoi kuitenkin menettää suhteellisen nopeasti vetovoimaansa. Osaltaan tähän vaikutti se kaunokirjailijoiden hyvin tiedostama asia, että ihmiset voivat olla olemassa vain partikulaarisina yksilöinä omine erityisine juurineen, puheenparsineen ja persoonallisine ominaisuuksineen. Lisäksi aika nopeasti törmättiin siihen, että keskustelun ihminen - ”Man” - tarkoitti implisiittisesti lähinnä vain valkoisia, miespuolisia ja angloamerikkalaisia protestantteja, kun taas niin naiset kuin erilaisten vähemmistöjen tai vieraampien kulttuurien edustajat kokivat jääneensä tuon diskurssin ulkopuolelle. Ja juuri viimemainittujen erilaisuuden kokemukset alkoivat synnyttää toinen toistaan kiinnostavampia ihmisenä olemisen kuvauksia.

Toiseksi ihmisen kriisiä koskevasta keskustelusta etäännyttäväksi tekijäksi nousi etenkin 1960-luvulta alkaen kulttuurintutkimuksessa esiin noussut teoreettinen antihumanismi. Strukturalismi niin antropologiassa, yhteiskuntatieteissä kuin kielentutkimuksessakin pyrki systemaattisesti eroon ihmisen olemusta koskevista pohdinnoista. Pohdinnat eivät palanneet takaisin myöskään ”jälkimodernista”, ”posthumanismista” tai uusimpana ”antroposeenista” käydyissä keskusteluissa.

Näin syntyneistä välimatkoista huolimatta 1950-luvulla käydyt keskustelut tuntuvat tulevan joiltakin osin uudelleen ajankohtaisiksi. Ehkä tähän vaikuttaa se, että totalitarismi verisine käytäntöineen tekee voimakasta paluuta eri puolilla maailmaa samaan aikaan kun ulkomaalaisviha ja rasismi erottelevat ”me” ja ”muut” täysin julkeasti olemukseltaan aivan erilaisen ihmisyyden edustajiksi. Kriisitietoisuutta kasvattaa se että koko ihmiskunnan ja luomamme sivilisaation säilyminen on joutunut kestämättömien käytäntöjemme seurauksena kyseenalaiseksi. Lisäksi joudumme pohtimaan ihmisten ja koneiden välisen vuorovaikutuksen kehittymistä, tieteen tulevaa kykyä muovata perimäämme ja sitä, missä vaiheessa keinoälysovellukset mahdollisesti kaappaavat vallan meiltä itselleen.

Ja eikö yhdeksi aikamme kriisin symboliksi ole noussut 1970-luvun Playboy-lehtien varassa unelmansa rakentaneen ja pysyvästi keskenkasvuiseksi jääneen yli 70-vuotiaan miehen nousu tulevaisuutta pelkäävien ihmisten äänillä maailman suurimman ja sotilaallisesti voimakkaimman maan presidentiksi? Eli asemaan, jossa hän pystyy yhdellä napinpainalluksella tuhoamaan meidän kaikkien tulevaisuuden?

Ihmisyydessämme täytyy olla jotakin pahasti vialla, jos tällaista pääsee tapahtumaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Systeemeissä on vikaa, kun tällaista pääsee tapahtumaan. Jään vielä varovaisesti odottamaan, että terve järki toimii vallankäyttäjällä. Liekö media myös syypää henkilökuvan rakentamisessa.

Käyttäjän KeijoKinnunen kuva
Keijo Kinnunen

Minusta Donald Trump osoittaa avarakatseisuutta vilkuttaessaan valkoista lippua, tosin varovasti, Kremlin suuntaan.

Mitä maailman järkeä on amerikkalaisten työntää tankkeja ja sotakalustoa Baltian maihin mukamas puolustamaan ns. vapautta?

Rauhan puolesta sotaa vastaan ja Etykin hengessä, niinkö?

Suurvaltapolitiikka on vaihtokauppaa. Kun joustetaan tuolta, saadaan liittolainen täältä. Tai päin vastoin.

Hyvä, että demokraattien valta on ainakin hetkeksi poissa Amerikassa, suurimmalla asevarusteluun suuntautuneella valtiolla.

Alkoivat Nato uholla ja päättivät sotakaluston kuskaajiksi Baltiaan?

"Voi aikoja, voi tapoja."

Muisto Keijo Kullervo

Käyttäjän CarolusLinden kuva
Carolus Linden

Tuossa nyt on se rajoittuneisuus, että perusteeksi olemukseltaan aivan erilaisen ihmisyyden edustajiksi tapahtuva "me" ja "muut" erottelun, katsotaan olevan ainoastaan ulkomaalaisvihasta ja rasismista johtuva. Siinä jää huomiotta aatteet ja toiminta, joiden perusteella suurikin ihmisryhmä voi itse määrittää olevansa olemukseltaan muista erillinen yhteisö.

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Ei mitään uutta sotapresidentti Nobelisti Obaman jälkeen joka ensimmäisenä soti kaksi kauttaan, puhumattakaan Georg W Bushin ajasta.

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Antti, hoi! Tämä on vapaavuoro, siis: "vapaavuoro"....

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Trumpin arvojen suomalaismalli on Kari Uusitalon käsialaa. Mielenkiintoisia ajatuksia ja kokemuksia myös toisenlaisesta Suomesta.

https://kariuusikyla.com/2017/01/16/trumpin-arvoje...

Puheenaiheeseen liittyvää

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset